PLOGGI ALUSTUSTA
Jumalan armoa ja rauhaa. Tämä sivusto on tehty sinua varten, joka ehkä pohdit kristinuskon perusasioita, ja ehkä tahdot tulla uskoon, mutta et ehkä tiedä miten siihen uskoon tullaan ja mitä usko sinulle merkitsee.
Olen kirjoittanut myös sinulle, joka olet äskettäin tullut uskoon ja ihmettelet sitä uutta elämää, jonka olet löytänyt, ja jota nyt koet. Ehkä pohdit mitä kaikkea tähän uskon elämään sisältyy. Ehkä tahdot tutustua kristinuskon perusoppeihin.
Olen kirjoittanut myös sinulle, joka olet ollut uskossa ehkä kauan mutta kaipaat uutta kohtaamista Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa. Ehkä maailma on vienyt sinut ja ehkä olet ajatellut Herran Jeesuksen hylänneen sinut koska koet, että sinä elät tahallisessa synnissä. Jeesus ei ole hylännyt sinua mutta ehkä sinä olet eksynyt pois Hänen yhteydestään. Jeesus kutsuu sinua takaisin kotiin. Hän rakastaa sinua ja tahtoo kohdata sinua armollaan ja rakkaudellaan sekä anteeksiantamuksellaan. Herra itse sanoo, että Hänen luonaan on armo ja anteeksiantamus, runsas lunastus. Siksi tulemme Hänen luokseen.
Näistä asioista olen tarkoittanut kirjoittaa ja rohkaista sinua seuraamaan Jeesusta Kristusta uskon kuuliaisuudessa Häntä kohtaan.
Olen kirjoittanut omakohtaisia kokemuksiani todistaakseni, että kristinusko ei ole teoreettinen uskonto, jota harrastellaan, vaan että se on elävä suhde Elävän Jumalan kanssa. Tahdon näin todistaa, että Elävä Jumala todella on meidän kanssamme tuntuvalla tavalla kun me otamme Hänet vakavasti ja etsimme Häntä ja seuraamme Häntä Hänen jalanjäljissään.
On mahdollista kuulla Jumalaa ja seurata Häntä. Jeesus sanoo, että Hänen lampaansa kuulevat Hänen äänensä, ja että ne seuraavat Häntä. Näistä asioista kirjoitan.
Tässä alla muutamia kirjoituksia elämän eri aloilta. Toivon, että sinä levität tätä sivustoa eteenpäin somessa ja kerrot siitä ystävillesi.
OLIN HUKKUA!
Muistan erään vakava tapauksen lapsuudestani. Kotimme lähellä oli joki ja siinä pieni koski. Kosken rannassa oli pieni poukama, jossa kylän nuorilla ja lapsilla oli tapana käydä uimassa. Rannasta vain parikymmentä metriä oli pieni "saari". Joen rannalla oli myös kiva kallio, jolla oli hyvä levätä ja ottaa aurinkoa ja kuivatella märkää ihoa. Kävimme usein rannassa uimassa. Olin 13 -vuotias hento pienikokoinen poika tämän tapauksen sattuessa.
Olin rannassa muutamien kylän nuorten ja lasten kanssa. Olin sinä kesänä oppinut uimaan. Osasin uida jo muutamia metrejä ja sitten oli taas pakko panna jalat pohjaan ja levätä. Uimataidosta ei siis vielä voinut puhua.
Isosiskoni ja hänen tyttökaverinsa olivat vedessä uimassa. He olivat 16 -17 -vuotiaita tyttöjä. Koska minäkin "osasin uida", päätin mennä veteen uimaan.
Astuin veteen rannasta muutaman metrin päähän. Sitten olin jo vyötärövedessä ja aloin uida. Mutta heti kohta päätin levätä ja panna jalat pohjaan. Mutta nyt jalat eivät pohjanneetkaan. Olin tullut syvään kohtaan vaikka rantaan oli n. kolme metriä. Minä säikähdin. Yritin päästä vaakatasoon ja uida mutta en kyennyt siihen. Siinä minä potkin ja pyristelin pystyasennossa yrittäen päästä vaakatasoon voidakseni uida ne muutamat metrit rantaan, mutta en onnistunut.
Kun huomasin, etten päässyt uima-asentoon enkä liikkunut paikaltani mihinkään, aloin huutaa siskoani apuun. Huusin hänen nimeään. Hän oli "saaressa" minusta ehkä 40:n metrin päässä. Hänen tyttökaverinsa oli meidän välissä uimassa kohti "saarta" ja siskoani. Hän oli minusta ehkä 20:n metrin etäisyydellä.
Huusin hädässä siskoni nimeä, jotta hän tulisi apuun. Hän ei kuitenkaan reagoinut huutooni mitenkään vaan seisoi "saaren" kalliolla katsoen minuun ja kaveriinsa päin.
Minä jatkoin pyristelemistä ja taistelua elämästäni huutaen siskoni nimeä apuun - ei mitään reaktiota. Ymmärsin sitten, että hän ei käsitä tilaani eikä näe, että olen hukkumassa. Hän kun tietää, että "osaan uida". Mutta minä olin jo käynyt monta kertaa pinnan alla ja olin hukkumassa.
Päätin vaihtaa taktiikkaa ja alkaa huutaa "Apua!" Kun aloin huutaa "Apua!, apua!, apua!, naapurin tyttö pysähtyi, käänsi katseensa minuun ja lähti kroolaamaan suoraan minua kohti. Hän oli hyvä uimari ja lähestyi minua kovaa vauhtia.
Mutta minä olin jo taistellut niin kauan ja kovasti, että voimat olivat jo loppu. Kävin jatkuvasti veden alla. Tiesin, että seuraavan kerran kun joudun veden alle, en enää sieltä nouse - en yksinkertaisesti enää jaksa nousta pintaan ja minä hukun. Ajattelin nyt, että minun ei enää kannata taistella, ja että annan periksi. Muistan, että totesin mielessäni, että tähän minun nuori elämäni päättyy ja etten koskaan ehtinyt aikuiseksi.
Naapurin tyttö kuitenkin lähestyi minua kovaa vauhtia. Pelkäsin, ettei hän ehdi apuun, koska seuraavalla kerralla kun painun veden alle en enää jaksa nousta pintaan ja tulisin luovuttamaan.
Ja niin siinä kävi, että painuin taas veden alle tytön ollessa minusta vain muutaman metrin päässä. Olin nyt luovuttanut koska voimia ei enää ollut. Tiesin, että nyt mentiin, eikä ylös päästä.
Tyttö on myöhemmin kertonut, että olin jo veden alla, ja että hän sai minua tukasta kiinni ja veti minut tukasta ylös. Sitten hän vei minut rantaan ja kantoi sylissään ja laski varovasti minut, henkeä haukkovan 13 -vuotiaan laihan pojan, kalliolle makaamaan. Siinä kalliolla minä makasin täysin voimattomana haukkoen henkeä. Siskoni riensi paikalle ja kauhisteli, että Jakob oli vähällä hukkua.
Myöhemmin siskoni on kertonut, ettei hän käsittänyt, että minä olin hukkumassa koska osasin uida ja rantaan oli vain muutama metri. Hän oli luullut minun tahtovan hänen katsovan kuinka minä osaan uida. Vasta sitten kun minä aloin huutaa "apua!" hän oli käsittänyt tilani vakavuuden. Mutta silloin hänen tyttökaverinsa oli minua paljon lähempänä ja riensi apuun.
Elämässäni on muitakin vakavia tapauksia, joissa hengen lähtö on ollut lähellä. En nyt tässä kerro niistä, mutta ehkä joskus, ... mene ja tiedä häntä vaikka joskus ...
Uskon, että minun aikani ei ollut jättää tätä maata ja mennä Jumalan luokse 13 -vuotiaana. Siksi Jumala on varjellut ja pitänyt minut hengissä tähän päivään asti tätä kirjoittaessani. Tulevasta en tiedä. Ja hyvä niin.
Uskon vakavasti, että Jumala varjelee jokaisen ihmisen siihen asti kunnes Hän päättää ottaa ihmisen pois ikuisuuteen tai Hän sallii kuolemamme. Mitään ei tapahdu Jumalan sallimatta. Olemme siis kuolemattomia Jumalan määräämään aikaan asti.
KOULUSSA HUONOMMAKSI
Monia vuosia sitten olin aikuiskoulutuksessa. Olin valinnut yhdeksi oppiaineeksi Ruotsin kielen. Vaikka asun Ruotsissa ja osaan ruotsia, ajattelin, että kielitaitoni on vajava ja tarvitsen kehittää kielitaitoani.
Joitakin viikkoja opiskelun alkamisesta vaimoni kysyi minulta, että minkälainen opettaja sinulla on, onko hän oikea pätevä opettaja vai joku epäpätevä opettaja, jonka he ovat sattuneet saamaan opettajaksi. Kysyin häneltä, että miksi sinä sitä kysyt? Hän sanoi, että ennen opiskelusi alkamista sinä puhuit ruotsia paremmin. Nyt puhut ruotsia paljon huonommin. Opettajasi ei taida olla pätevä.
Miksi minä nyt puhuin ruotsia huonommin? Oppitunneilla tulin huomaamaan kuinka huono kielitaitoni on. Ja se hämmästytti minua. Tästä johtuen olin nyt epävarma puhuessani ruotsia. Siksi puhuin nyt huonommin.
Mutta tämä ei ollut se asia, jonka tähden aloin nyt kirjoittamaan. Tämä oli vain alkupuhe, jonkunlainen perusta tulevalle. Tarkoitukseni oli kirjoittaa sanan voimasta. Mennään siis eteenpäin.
SANAN MERKITYS JA VOIMA
Erään toisen oppiaineen oppitunnilla opettaja puhui sanan merkityksestä ja sen voimasta. Minua tämä aihe uskovana kiinnosti kovasti koska olin kokenut elämässäni Jumalan Sanan voimaa. Nyt kyseessä ei kuitenkaan ollut hengelliset asiat eikä usko Jumalaan. Opettaja ei puhunut Jumalan Sanasta vaan ihmisten sanasta.
Opettaja kertoi kuinka mm. lehtimiehet ja politikot käyttävät sanaa ja sen voimaa valta-aseenaan. Sen he tekevät määrätietoisesti ja tehokkaasti. He pyrkivät sanalla vaikuttamaan ihmisiin ja heidän mielipiteisiin ja käyttäytymiseen. Heidän sana saakin paljon aikaan ihmisissä, jotka kuulevat (ja uskovat) heitä. Sanalla on siis valtaa ja voimaa. Se saa aikaan jotakin.
Tämä oli opettajan sanoma näin tiivistetysti esitettynä.
Tässä on mielenkiintoista todeta se, että Jumala itse on Sana ja Henki. Hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi - kaltaisekseen. Tiedämme, että Jumalan Sanassa ja Sanalla on valtava voima ja vaikutus. Jumala on Sanalla luonut kaiken olevaisen. Jumala sanoi, ja niin tapahtui, kuin Jumala sanoi. Jumalan luomakunta pysyy myös koossa Jumalan Sanan voimalla. Jumalan Sana saa siis paljon aikaan sillä siinä on Elämä ja se vaikuttaa. Jumalan Sana on siis Henki ja Elämä - Sana elää.
Jumala on antanut myös meille ihmisille sanan - siis puhekyvyn. Meidän ihmistenkin sanoissa on voimaa ja ne vaikuttavat jotakin. Me voimme esimerkiksi tehdä sanoillamme jonkun ihmisen iloiseksi, surulliseksi tai jopa pelastaa jonkun ihmisen hengen, - estää itsemurha, tai pahimmassa tapauksessa sanamme saavat jonkun ihmisen toivottomaan tilaan. Sanamme voivat siis saada aikaan sekä hyvää että pahaa. Käytämme sanaa ja sen voimaa päivittäin monissa erilaisissa tilanteissa saadaksemme jotakin aikaiseksi - sanoillamme. Sanan kautta ihmiset tekevät melkein kaiken. Esimerkiksi yritysten johtokunta käyttää sanaa ennen kuin se ryhtyy toteuttamaan suuria tai pieniäkin suunnitelmiaan. Päätökset tehdään sanalla sanan kautta. Samoin on maan hallituksessa ja eduskunnassa. Ensin sana ja sitten toimeenpano.
Mutta sanamme saavat aikaan myös pieniä ja vähäpätöisiä asioita. Kerron yhden esimerkin.
Oppitunnin, josta puhun, lopussa opettaja kertoi, että hänellä olisi vielä yksi asia ottaa esille. Hän antoi meille oppilaille vallan päättää jatketaanko tästä vai otetaanko tähän väliin tauko. Hän kysyi - "Pidetäänkö tauko vai jatketaanko vielä vähän?" Luokka oli aivan hiljaa, kukaan ei sanonut mitään. Muutamien sekuntien hiljaisuuden jälkeen minä päätin soveltaa juuri oppimaamme oppia käytäntöön, - päätin käyttää sanan voimaa. Sanoin: "Otetaan tauko". Opettaja kysyi toisten mielipidettä. Kaikki istuivat hiljaa sanomatta sanaakaan. Opettaja ilmoitti, että pidämme tauon.
Sitten hän totesi: "Jakob käytti sanan valtaa. Jakobin sanoissa - "otamme tauon" on se vaikutus ja voima, että jokainen meistä ottaa nyt tauon. Sen sai sana aikaan. Ja koska te muut ette käyttäneet sanaa ja sen voimaa, teillä ei ole valtaa tässä asiassa."
ÄLYKKYYS LÖYTYI
Ylioppilas opettajana
Lapsuudesta ja nuoruudesta on monia muistoja. Jotkut muistot ovat kauniita ja mukavia muistella mutta toiset taas vähän epämukavampia muistoja. Meidän ei tulisi elää menneessä vaan nykyisyydessä ja nykyhetkessä. Meidän ei tulisi katsoa taakse vaan eteen. Mutta koska olen vajava ihminen, voin erehtyä muistelemaan menneitä. Tässä muutama tapaus.
Minulla oli koulussa joskus hyvinkin vaikeaa. Se johtui monista eri syistä, joita ei ole tarpeellista ottaa tässä esille. Mutta tämän tapauksen voin kertoa.
Joskus 13 - 14 -vuotiaana minulla oli tosi vaikea matematiikan kanssa. Minä vain en osannut laskea niitä vaikeita matematiikan laskuja. Ne olivat jostakin syystä minulle ylitsepääsemättömän vaikeita. Minä sain hylätyn arvosanan kevättodistukseen. Tämän tähden minä voin tietysti huonosti. Kuka nyt tahtoo saada hylätyn arvosanan todistukseen?
Alkukesällä Isä ja äiti palkkasivat erään vasta ylioppilaaksi valmistuneen opiskelijatytön opettamaan minua. Hän aloitti kysymällä minulta, että mitä laskuja sinä et osaa laskea ja mikä niissä on vaikeaa. Minä selitin mitä ja miksi en osaa.
Hän opetti minua ehkä kaksikymmentä (20) minuuttia. Sitten hän tahtoi testata kuinka oppi on mennyt perille ja mitä minä en vielä osaa ja mitä osaan. Hän antoi minulle laskutehtäviä laskettavaksi. Minä tein tehtävät melko nopeasti koska ne olivat nyt helppoja tehtäviä.
Kun aika oli täyttynyt ja "kello pirahti", neiti tarkasti laskutoimitukseni. Hän katsoi jonkun aikaa paperia ihmeissään. Sitten hän tokaisi: "Mutta sinähän olet laskenut kaikki oikein. Miksi sinä sanoit, ettet osaa laskea näitä laskuja?" Minä vastasin: "Niin, en osannutkaan, mutta nyt osaan koska sinä olet ne minulle selittänyt." Nämä olivat ne vaikeimmat ja ratkaisevan tärkeät laskut.
Herää kysymys, että miksi minä en ollut kyennyt ottamaan vastaan opetusta koulussa opettajan opettamana? Miksi ylioppilastyttö teki sen työn kahdessakymmenessä minuutissa? Tähän minulla ei ole vastausta. Jos selittäisin, selitys tulisi olla totuus. Ja sitä totuutta minulla ei valitettavasti ole.
Kävimme yhdessä läpi muitakin laskuja mitä en vielä osannut tai joissa minulla oli epävarmuutta. Muistaakseni tyttö opetti minua kaikenkaikkiaan kahtena iltana muutaman tunnin ajan.
Seuraava lukukausi oli syyslukukausi. Muistan, että matematiikka meni minulta nyt paljon paremmin. Nyt minulla oli hyvä tukeva pohja rakentaa lisää oppia tälle perustalle. Kokeiden palautuksen yhteydessä opettaja oli aina ihmeissään. Minähän olin nyt jopa hyvä matematiikassa!
Varmaan opettaja ihmetteli, että mistä tämä poika on älykkyyden löytänyt. Sain matematiikasta syystodistukseen muistaakseni seitsemän tai kahdeksan (7-8). Ja tämä "huono" numero johtui luultavasti oppituntien passiivisuudesta ja aikaisemmasta nelosesta. Mutta kokeet menivät hyvin. Silloin arvosanat olivat neljästä kymmeneen (4 - 10).
Toinen tapaus, jolloin älykkyys löytyi aivan ihmeellisellä tavalla. Tai erittäin luonnollisella tavalla. Ehkä en ollutkaan aivan niin tyhmä, vaan olin ehkä vähän .....
Aloitin koulun seitsenvuotiaana muiden lasten mukana. Muistan, että ihmettelin oppitunneilla opettajaa, joka puhui luokan edessä. Joskus hän piirsi tai kirjoitti jotakin taululle, mutta minä en käsittänyt siitä mitään, en sitten millään. Ihmettelin myös kun sain papereita ja kynän eteeni ja ehkä joskus jonkun kirjan. En käsittänyt niistä mitään vaikka yritin niitä katsoa ja ymmärtää, että mistä on kyse. En käsittänyt miksi toiset lapset tekivät meille annettuja tehtäviä innokkaasti. Mutta minä en tiennyt mitä pitää tehdä. Minulla oli suuria oppimisvaikeuksia; en oppinut lukemaan enkä kirjoittamaan muiden lasten mukana.
Kerran sitten erään oppitunnin jälkeen opettaja sanoi, että kaikki muut lapset saavat poistua välitunnille mutta Jakob jää tänne minun kanssani. Minä siis jäin yksin luokkaan opettajan kanssa.
Kun muut lapset olivat poistuneet, opettaja kääntyi tauluun päin ja piirsi jotakin taululle. Sitten hän teki minulle kysymyksiä, joihin minä en osannut vastata, tai vastasin väärin. Tästä oli seurauksena se, että minut vietiin silmälääkäriin lähimpään kaupunkiin.
Muistan hyvin elävästi kuinka silmälääkäri pani minulle silmälasisangat silmille ja sitten vaihtoi niihin eri voimakkuudella olevia linssejä. Yhtäkkiä maailma avautui eteeni ja kaikki tuli täysin selväksi. Esineet saivat tarkat kontrastit ja näin nyt ihmisten kasvot selvästi. Nyt näin äidin ja isänkin ensimmäistä kertaa selvästi. Ja minä ihmettelin sitä; kuinka maailma, ja kaikki siinä, saattaa olla näin selvää, kirkasta ja tarkkarajaista? Minä suorastaan huusin hämmästyksestä ja ilosta.
Silmälääkäri alkoi ottaa laseja päästäni ja minä estelin sitä. En millään olisi tahtonut antaa niitä pois. Ehkä aloin itkeä, en muista. Mutta lääkäri lupasi, että saan myöhemmin omat lasit, sitten seuraavalla käynnillä. Jouduin lähtemään kotiin maailman ollessa vielä paksussa sumussa.
Seuraavalla käynnillä sain omat silmälasit. Ja voi sitä iloa kun isän ja äidin kanssa ajettiin autolla kotiin. Katselin maisemia ja ihmettelin kuinka tarkkarajaista ja selvää ja kirkasta kaikki on isän ja äidin hymistellessä tyytyväisinä. Ihmettelin puita, joiden oksat, lehdet ja havut näin ensimmäistä kertaa. Onko todella kaikki ollut aina näin ihanan kaunista, värikästä, tarkkarajaista ja selvää, ja minä en ole sitä tiennyt?
Sitten koulussa opettaja huomasi, että tämä poika oli saanut älykkyyden silmälasien mukana. Minä en ollutkaan tyhmä vaan näkövammainen.
EI TÄHÄN ENÄÄ SOVI!
Kerron erään tosi huvittavan pikkuveljeni kertoman tapauksen. Veljeni oli n. 13 - 14 -vuotias, minä joitakin vuosia vanhempi. Hän oli aikamoinen veijari ja kujeilija. Hänellä oli vanha mopon räiskä, jota hän kruuvaili ja sai joskus jopa käyntiin ja liikkeelle.
Oli kesä ja kaunis lämmin iltapäivä. Veljeni tuli kotiin sisälle ja hymyili sillä lailla kummalla kujeilevalla ilmeellä. Minä kysyin, että mitä sinä noin virnuilet - mitä on tapahtunut? Ensin hän yritti väistää kysymyksen mutta alkoi sitten kertoa seuraavaa:
"Ajoin mopolla syrjäisellä tiellä, jolla ei ole liikennettä juuri ollenkaan, kaksi tyttöä mopon päällä. Tuumasin itsekseni, ettei tällä tiellä ole poliiseja. Mutta sitten näin erään mutkan jälkeen edessä tiellä poliisiauton ja kaksi poliisia seisoi auton vieressä. En päässyt pakoon vaan minun tuli ajaa eteenpäin. Kun lähestyin poliiseja, toinen heistä nosti kätensä merkiksi, että minun tuli pysähtyä. Mietin, että mitä minä nyt teen koska mopossa ei juuri mikään toimi, ei edes jarrut, valoista puhumattakaan. Jarrutukset teen omilla "jarrukengillä". Sitä paitsi minulla oli kaksi tyttöä, tyttökaveri ja pikkusisko, mopon päällä, - niin mikä nyt neuvoksi.
Lähestyessäni poliiseja hiljensin vauhtia, ja kohdalla huusin poliiseille: "Ei tähän enää sovi!", ja painoin kaasun pohjaan. Poliisit jäivät siihen tielle ihmettelemään ja tuijottamaan perääni."
Kysyin veljeltäni ihmetellen, että onko tapaus tosi. Hän sanoi nauraen: "No on on, ihan tosi!" Kysyin sitten häneltä hämmästellen poliisien passiivisuutta ja tapahtunutta: "Eivätkö ne lähteneet perään?" Siihen veljeni tokaisi - "No ei lähteny - jäivät siihen tielle seisomaan", ja naurahti päälle.
Keskustelu tästä tapauksesta jäi tähän koska veljeni lähti saman tien "uusille seikkailuille". Minä jäin miettimään, josko tapaus on tosi. En voinut tietää, oliko väitetty tapahtuma tosi vai veljeni pelkkä mielikuvituksen tuote. Hän oli sellainen Eemeli, että tämäkin olisi kyllä hänelle sopinut. Tämä tapaus askarrutti minua vuosikausia. Päätin sopivassa tilanteessa kysyä veljeltäni oliko kertomus tosi.
Kerran sitten paljon myöhemmin aikuisena tuo sopiva tilanne tuli, jolloin kysyin häneltä, josko hän muistaa tuon tapauksen, ja onko se tosi vai hänen mielikuvituksensa tuote. Hän tunnusti, että hän oli tekaissut sen jutun omasta päästään, ja että hän, tullessaan sisään, hymyili itsekseen tälle keksimälleen tapaukselle. Siinä oli syy hänen veijarimaiseen virnuiluunsa, joka sai minut kysymään ja hänen kertomaan.
Muistan kuinka hän tuli kerran äidin luokse jaloissaan vain muutama viikko aikaisemmin saamansa uudet kengät. Hän näytti äidille kenkiään ja sanoi: "Kato äiti, jarrukengät ovat aivan loppuun kuluneet, tarvitsen uudet jarrukengät". Äiti ihmetteli ja sanoi: "Mutta juuri äskenhän sinä sait uudet kengät, - ja nyt ne jo ovat tuon näköiset!!!???"
JA ISÄ ITKI
Muistan nuoruudestani tapauksen, joka on jäänyt mieleeni hyvin voimakkaasti. Isäni oli sotaveteraani, joka osaltaan taisteli meille vapaan itsenäisen Suomen. Hän oli sodan melskeissä karaistunut mies. Hän ei itkeä pillittänyt pikku asioista, eikä suuremmissakaan asioissa. Häntä ei nähnyt itkemässä, eikä liioin tunteilemassakaan. En koskaan lapsena nähnyt isän itkevän. Mutta sitten tuli tapaus, joka sai kyyneleet virtaamaan valtoimenaan karaistuneen sotaveteraanin poskipäillä.
Olin suorittanut asevelvollisuuteni ja kotiutunut. Veljeni oli kotiutunut puoli vuotta minua aikaisemmin ja muuttanut Ruotsiin. Hän kirjoitteli minulle armeijaan ja houkutteli Ruotsiin. Hän hankkisi helpolla minulle työpaikan ja asuntokin järjestyisi siinä samassa. Minun ei tarvitsisi muuta kuin tehdä päätös ja muuttaa Ruotsiin hänen luokseen.
Asuin, kotiuduttuani armeijasta, vanhempieni luona lapsuuteni kodissa. Mietin, mitä nyt tekisin. Jatkaisinko opintojani vai matkustaisinko Ruotsiin ja kokeilisin jos saisin sieltä töitä? Ruotsiin kauas kotoa muuttaminen tuntui eksoottiselta ja jännittävältä vaihtoehdolta. Koska koulu ei kiinnostanut eikä Suomessa ollut töitä, päätin lähteä Ruotsiin. Vanhempani yrittivät puhua minua ympäri. He sanoivat, ettei sinun tarvitse lähteä kotoa mihinkään. Sinä saat asua täällä kotona meidän kanssa. Täällä sinulla on asunto ja ruoka ja vaatteet. Minä sanoin heille, että olen nyt aikuinen mies. En voi alkaa elämään teidän päällä. Joskus minun on kuitenkin itsenäistyttävä ja rakennettava oma elämä. Minun on nyt ryhdyttävä suunnittelemaan omaa elämää ja elätettävä itse itseni. Sanoin tekeväni ainakin tarkastuskäynnin veljeni luona Ruotsissa.
Koska minä pysyin päätöksessäni, isä ja äiti antoivat myöten ja lähtivät autolla viemään minua Ruotsiin. Samalla he saisivat tavata veljeäni, omaa poikaansa. Tämä tapahtui v. 1980 syksyllä, jolloin minä ja kaksosveljeni olimme 21 -vuotiaita nuoria miehiä.
Menin veljeni asuinpaikkakunnalla työnantajan haastatteluun yritykseen, missä myös veljeni oli töissä. Taisi olla torstaipäivä. Lyhyen haastattelun päätteeksi työhön ottaja sanoi: "No asia on sitten selvä. Sinä saat aloittaa työt jo maanantaina." Minä hämmästyin ja ajattelin, että näinkö nopeasti ja helposti tämä kävi. Tännekö sitä nyt sitten joutuu jäämään? Olin luullut, että työn saanti on vaikeaa, ja ettei minua huolita töihin tuosta noin vain. Olin luullut, että työn saanti ottaisi aikaa, jos ylipäätään saisin töitä, ja että saisin odottaa lopullista päätöstä. Nyt kuitenkin sain aloittaa työt jo seuraavan viikon alusta. Työnantajalla oli asuntokin tarjottavana ensimmäisestä työpäivästä alkaen.
Kun tulin veljeni asunnolle, kerroin iloisesti vanhemmilleni tämän hyvän uutisen, että olin saanut töitä, ja asunnonkin, ja että olen nyt lopullisesti päättänyt jäädä tänne. Isä ja äiti eivät näyttäneet ilahtuvan asiasta. Minä ihmettelin mielessäni heidän totisen vakavia ilmeitään.
Kun sitten isä ja äiti lähtivät kotimatkalle, ja me hyvästelimme toisemme, isä itki. Kyyneleet virtasivat hänen poskipäillään. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin näin isäni itkevän. En ollenkaan käsittänyt, että mitä tässä on niin surullista, että sitä pitää itkeä. Meillehän oli käynyt hyvin kun olimme molemmat saaneet töitä. Kyllähän me selviämme. En kyennyt asettumaan isäni asemaan. Hän ymmärsi, että hän joutuu nyt jättämään molemmat 21 -vuotiaat kaksospoikansa kauas vieraalle maalle. Hänellä oli tietenkin suuri huoli siitä, miten me selviäisimme. Ja se, että pojat olisivat nyt tästä lähtien maailmalla ja poissa kotoa. Isällä ei olisi mahdollisuutta nähdä meitä ja pitää yhteyttä. Mutta eihän tätä vanhempien tuskaa ymmärrä kaksikymppinen nuori mies.
Siihen aikaan, 1980, ei ollut älypuhelimia, ei kännyköitä eikä tietokoneita. lankapuhelimia oli, mutta niiden yhteydet Ruotsiin ja Ruotsista Suomeen olivat olemattomat. Ei voinut pitää yhteyttä puhelimitse. Yhteyden pito onnistui ainoastaan kirjoittamalla kirjeitä.
ISÄN VELI JA MINUN SETÄ
Toinen tilanne, jolloin näin isäni itkevän, tapahtui hänen ollessa 78 - 80 -vuotias. Olin käymässä vanhempieni luona. Eräänä iltapäivänä löysin isän makaamassa selällään sängyssään. Hän näytti hyvin surulliselta, ikään kuin hänellä olisi joku suuri murhe. Ajattelin, että ehkä hän tarvitsee puhua murheistaan jollekin, ja ehkä hän voi puhua minulle ja voin auttaa häntä. Panin selälleni maata sängyn toiselle puolen. Kysyin isältä: "Mitä mietit?" Isä alkoi kertoa elämänsä suuresta murheesta, joka oli seurannut häntä koko hänen elämänsä ajan.
Hänellä oli ollut vain yksi veli. Tämä ainoa veli kaatui rintamalla. Isäni kaipasi tavattomasti veljeään. Hän suri sitä, että hän oli joutunut elämään koko aikuisen ikänsä ilman rakastamaansa isoveljeä. Hän myös mietti veljensä ikuisuuskohtaloa, joka huolestutti häntä syvästi. Hän tiesi uskon asiat koska oli itse uskossa. Isällä oli veljensä sotilaskuva makuuhuoneensa seinällä. Hän osoitti kädellään kuvaa ja kysyi minulta: "Mitä sinä ajattelet ja uskot, onko hän pelastuneena pelastettujen joukossa?" Minä vastasin, että minulla on tuohon hyvin vaikea sanoa yhtään mitään koska en ole koskaan tavannut häntä. Olen syntynyt paljon hänen kuolemansa jälkeen. En siksi voi tietää hänen uskostaan enkä mahdollisesta jumalasuhteestaan mitään.
Isä kertoi kuinka hänen lapsuudenkodissaan uskottiin Jumalaan ja Jeesukseen ja kuinka hänen veljensä ei koskaan ollut kieltänyt Jeesusta Kristusta ja uskoa Häneen. Isä kertoi hyvin elävästi ja suurella rakkaudella veljestään ja hänen sodassa toisten puolesta uhrautumisesta, joka johti hänen kaatumiseensa. Hän oli kaatunut auttaessaan haavoittunutta tuskissaan apua huutavaa suomalaista sotilasta. Ja isä itki.
Isä onnistui kertomaan veljestään niin elävästi ja rakkaudella, että hän, isän veli, tuli nyt minullekin läheiseksi ja rakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Tunsin kaipausta ja suurta surua hänen kuolemansa johdosta. Myös isäni suru ja kaipaus sekä suuri rakkaus veljeään kohtaan vaikutti minuun, niin että myös minä surin setääni.
Minä pelkään, että en kyennyt lohduttamaan isää hänen surussaan vaikka yritinkin kertoa hänelle Jumalan armosta ja rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa. Mutta isäni oli tuonut kaatuneen veljensä minunkin tunnemaailmaan siinä määrin, että myös minä itkin. Siinä me itkimme yhdessä isäni sodassa kaatunutta ainoaa veljeä ja minun ainoaa setää samalla ihmetellen meidän surua ja kaipausta.
HULLU TEMPAUS
Joskus tulee tehtyä sellaista mitä ei varmasti koskaan enää toista. Kerron yhden tällaisen "hullun" tempauksen.
Olin ehkä 35 – 37 -vuotias ”äijä” ja olin käymässä vanhempieni luona. Oli kevättalvi ja pehmeää melko tuoretta lunta oli satanut kohtalaisen paljon. Isäni kehui naapurin rouvaa, joka hiihti kerran viikossa kirkonkylälle ja takaisin. Matkaa kirkonkylälle oli n. 18 kilometriä. Hän hiihti joen jäälle tehtyä tasaista valmista hyvää latua pitkin. Isäni mielestä hänen suorituksensa oli todella kunnioitusta herättävä suoritus. Minä sanoin isälleni ylpeästi ja vähän leikillisesti: "Eihän tuo nyt mitään ole. Kyllä se on helppo hiihtää valmista kovaa latua ja tasaista maisemaa. Mutta minä hiihdän kirkonkylälle metsän läpi umpihangessa vaikeinta mahdollista reittiä." Isä nauroi ja sanoi: ”Joo, joo, kyllä varmaan hiihdät!” Sitten hän katsoi minua ja sanoi hymyillen leikillisen ivallisesti pilke silmäkulmassa: "Taitaa se jäädä sinulta tekemättä!"
Minä huomasin nyt mitä olin tullut sanoneeksi. Olin puhunut ja luvannut harkitsemattomasti, ehkä liikaa. Säikähdin ja ajattelin urakan olevan minulle liian vaikea toteuttaa. Totesin kuitenkin mielessäni, että en voi perua puheitani ja perääntyä. Isäni ivallisuus vain lisäsi päättäväisyyttäni. Silloin minä tein nopean päätöksen. Päätin näyttää isälleni, ja myös itselleni, että kykenen suoriutumaan urakasta. Sanoin isälle, että kyllä minä hiihdän umpihankea ja teen sen jo huomenna. Isä nauroi yltiöpäisyydelleni. Hän ei uskonut, että toteuttaisin urakan. Hänen mielestään se olisi minulle aivan liian suuri hanke. Isä tiesi, että minulla ei ole kuntoa sellaiseen hiihtomatkaan. Enhän ollut hiihtänyt vuosikausiin enkä harrastanut mitään muutakaan liikuntaa moneen vuoteen. Kuntoni ei kestäisi sellaista urakkaa. Keskustelumme hiihtourakasta jäi siltä illalta tähän.
Dela den här sidan
Seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen aloin panna hiihtokenkiä jalkaan. Isä tuli seisomaan viereeni ja katsoi minua. Hän kysyi ihmetellen, että mitä sinä teet. Minä sanoin, että panen hiihtokengät jalkaan ja hiihdän kirkonkylälle umpihankea, niin kuin eilen lupasin. Isä oli hämmästynyt ja totinen ja kysyi: "Et kai sinä ole ihan vakavissasi? Et kai sinä sentään aio hiihtää metsien läpi umpihangessa kun joella on valmis latu?" Minä totesin päättäväisesti: ”Hiihdän, koska sanoin niin, ja minä pidän sanani. En voi perua puheitani.” Isä näki, että olin vakavissani. Nyt hän ehdotti kompromissia, että hiihtäisin joelle tehtyä valmista latua, niin kuin naapurin rouvakin hiihtää. Vastasin sitoen hiihtokenkien nauhoja: "Ei se käy. Jäälle tehty latu on minulle liian helppo. Toteutan uhkaukseni ja hiihdän umpihangessa."
Lähdin hiihtämään isäni jäädessä kotiin ihmettelemään. Ylitin muutaman soratien, jonkun asfaltoidunkin tien, mutta hiihdin umpihankea aina kun se oli mahdollista, joskus risukoissa ja joskus pellolla ja suolla. Joskus vastaan tuli isoja syviä ojia, joiden ylittäminen oli vaikeaa ja raskasta. Väsyin tavattomasti ja tuntui, että en jaksa hiihtää perille. Harkitsin jo matkan keskeyttämistä seuraavalla maantiellä. Ajattelin sitten kuitenkin, että en varmasti anna isälleni ja muille omaisilleni aihetta nauraa minulle ja pilkata heikkouttani ja keskeyttämistäni. Saisin koko loppuelämäni ajan kuulla herjaavia kommentteja voimien loppumisen tähden keskeytetystä hullusta harkitsemattomasta hankkeesta. Siksi en yksinkertaisesti voinut keskeyttää, ylpeyteni ei antanut periksi. Mutta jalat muuttuivat kankeiksi eivätkä ne enää tahtoneet totella aivojeni antamia käskyjä. Ihmeellistä mutta totta: jalat eivät enää tahtoneet olla mukana ja totella. Lihakset olivat väsyneet koska ne eivät olleet tottuneet niin rasittavaan liikkumiseen. Voimatkin olivat jo miltei kokonaan loppu. Pelkäsin uupuvani metsään enkä enää pääsisi liikkeelle.
Matkan teko hidastui loppua kohden huomattavasti. Viimeiset viisi kilometriä olivat todella piinaa ja kärsimystä. Mutta minä sinnittelin eteenpäin; Suomen sisu power! Mitä lähemmäksi päämäärää tulin, sitä päättäväisempi olin. Ajattelin hiihtäväni perille asti vaikka mikä olisi. En siis antaisi periksi.
Tultuani kirkonkylälle suunnistin veljeni talolle. Hän asui kylän laidalla. Väsymyksestä johtuen suksien irrottaminen jaloista oli tosi vaikeaa ja vaati suuria ponnistuksia. Olin niin väsynyt, etten melkein kyennyt saamaan suksia irti jaloistani. Viimein sekin suoritus onnistui. Nyt sitten vain sisälle saamaan juotavaa ja jotakin syömistä. Mutta ovi oli lukossa ja talo tyhjä, ketään ei ollut kotona. Mutta onnekseni siskoni asui aivan veljeni lähettyvillä. Kävellä laahustin nyt hänen talolle ollen aivan varma siitä, että hän kuitenkin on kotona. Mutta hänkään ei ollut kotona. Mikä nyt neuvoksi? lopen väsyneenä ja voimat loppuun käyttäneenä tarvitsin välttämättä suuhun pantavaa.
Viimeisenä oljenkortena suunnistin veljeni vaimon sisaren asunnolle. Hän asui vain kivenheiton matkan siskoni talosta. Ajattelin, että jos hänkään ei ole kotona, minä kuolen. Kuolema olisi väistämätön kohtaloni – sillä niin loppu olin. Mutta onnekseni hän oli kotona ja avasi oven.
Viimeisillä voiman rippeillä pääsin jotenkin laahautumaan sisälle. Pelkäsin putoavani lattialle hänen eteiseen ja sammuvan siihen ja herääväni teholla. Pyysin juotavaa ja jotakin suuhun pantavaa, mitä tahansa. Sanoin hänelle, että voimani ovat loppu ja minä en jaksa enää nostaa edes kättäni. Juuri ja juuri jaksoin puhua ne aivan välttämättömät sanat. Ja minä en liioitellut yhtään voimattomuuttani. Aivan viimeisillä voimilla pääsin sisälle hänen taloonsa ja raahauduin keittiön pöydän ääreen istumaan. Sitten soitin veljeni hakemaan minut. Hän ajoi minut takaisin isäni luokse lapsuuden kotiini.
En ollut jaksanut edes katsoa missä kunnossa hiihtokengät ja sukset olivat. Siksi en tiennyt missä kunnossa sukset olivat. Tämän jälkeen nukuin varmasti yhden vuorokauden. Lihakset, ja varsinkin jalat, olivat kipeät monta päivää.
Myöhemmin keskustelin isäni kanssa tästä hiihtomatkasta. Hän nauroi ja sanoi suksien olleen aivan risana. Ei ne enää kelvanneet muuhun kuin saunapuiksi poltettavaksi. Minä olin "lainannut" isäni melko uudet sukset ja tuhonnut ne täysin. Sen siitä saa kun pilkkaa ja vähättelee omia lapsiaan. Ei pitäisi halveksia jälkikasvua.
TAPAAMINEN VLADIMIR PUTININ KANSSA
Olen tavannut Vladimir Putinin ja keskustellut hänen kanssaan ainakin kahdessa eri tilanteessa. Nyt kerron viimeisimmän tapaamisemme.
Lapsuuteni kotitalo Suomessa oli tyhjillä. Tulin talolle ja astuin sisään tyhjään asumattomaan taloon. Tultuani sisään löysin Vladimir Putinin seisomassa keskellä hallia. Tunsin hänet heti. Hän oli yksin ja oli tullut sisälle taloon vain vähän minua aikaisemmin. Ihmettelin mielessäni sitä, että miten hän on päässyt sisälle taloon. Hän oli hämillään siitä, että minä yllätin hänet sisällä kotitalossani. Huomasin, että hän oli kovasti kiinnostunut talosta ja sen jokaisesta huoneesta ja sen jokaisesta sopesta. Hän olisi tahtonut tutkia taloa, mutta minun läsnäolossani hän koki, ettei se ole mahdollista. Hän ei tahtonut paljastaa suurta mielenkiintoaan taloa kohtaan.
Hallista menee ovi kylpyhuoneeseen, saunaan ja pannuhuoneeseen. Ovi sinne oli auki. Putin oli niin kiinnostunut saunasta, että alkoi vilkuilla ovea. Ymmärsin, että hän tahtoo mennä katsomaan saunaa. Hän lähti kävelemään ovea kohti. Ajattelin, ettei Putinilla ole mitään asiaa meidän kylpyhuoneeseen, ja etten tahdo päästää häntä sinne. Menin hänen edelle ja vetäisin oven kiinni hänen nokkansa edestä. Sanoin päättäväisesti, mutta kohteliaasti: "Minun täytyy sulkea tämä ovi." Putin pysähtyi ja totesi: ”Okei, ymmärrän."
Sitten seisoimme talon portailla ja keskustelimme niitä ja näitä, ihan tavallisia asioita. Oli kesä ja kaunis lämmin iltapäivä ja keskustelu siinä portailla oli miellyttävä. Jostakin syystä tulin maininneeksi erään kapitaali tuotteen. Putin totesi: "Meillä ei ole varaa sellaiseen." Hän tarkoitti itseään ja minua. Minä ihmettelin sitä, koska tiesin hänet hyvin rikkaaksi mieheksi. Kyseessä oli tuote, johon jokaisella tavallisella suomalaisella on varaa. Sanoin hänelle ihmetellen: "Mutta onhan sinulla toki varaa sellaiseen!" Siihen Putin: "Ei, ei minulla ole varaa sellaiseen." En ryhtynyt väittelemään miestä vastaan, ja keskustelu tästä tuotteesta ja varallisuudesta jäi siihen.
Sitten tuli ilta ja Putin makasi olohuoneen sohvalla tarkoituksenaan nukkua siinä yön yli. Koska me olimme olleet yhdessä koko iltapäivän ja illan, ja keskustelu hänen kanssaan oli miellyttävä ja kiinnostava, ja tuntui olevan kesken, en vielä voinut jättää häntä yksin. Istuin nojatuoliin häntä vastapäätä.
Putin alkoi kertoa eräästä suuresta venäläisestä yrityksestä, joka toimii Suomessa. Hän oli hyvin kiinnostunut, jopa ylpeä, tästä yrityksestä ja sen toiminnasta. Hän kysyi minulta tunnenko yritystä ja sen toimialaa. Minua hävetti, koska olin ainoastaan kuullut yrityksen nimen jossakin yhteydessä, mutta en tiennyt siitä paljoakaan. Sanoin Putinille, että minä tiedän yrityksen, mutta en tiedä sen toiminnasta juuri mitään. Vladimir Putin alkoi suurella innolla kertoa yrityksestä. Minua tämä yritys ja sen toiminta ei kovin paljon kiinnostanut, mutta kuuntelin hänen selitystään.
Sitten Putin sanoi tukevansa venäläisten yritysten toimintaa Suomessa ja tahtovansa laajentaa tämän yrityksen toimialaa Suomessa. Hän kertoi kannustavansa myös muita venäläisiä yrityksiä sijoittamaan Suomeen ja aloittamaan toimintaa Suomessa. Putin kertoi vielä, että hänellä on suuri vastuu Venäjän presidenttinä, ja että hän tahtoo hoitaa virkaansa hyvin ja kunnialla.
Minä istuin lapsuuteni kotitalossa Venäjän presidenttiä vastapäätä kuunnellen häntä samalla ihmetellen mielessäni, että miten tämä on mahdollista. Mutta en sen kummemmin kiinnittänyt huomiota keskustelutoverini asemaan maailmalla ja Venäjän presidenttinä. Totesin vain, että hän on ihan tavallinen mies, melkein kuin kuka tahansa suomalainen mies, jonka kanssa minä nyt tässä keskustelen kasvoista kasvoihin.
Siinä kun kuuntelin ja katsoin häntä, minulle tuli mieleen, että Putin on minua vain vähän vanhempi mies. Sanoin hänelle vähätellen ikäeroamme: "Sinä olet minua vain joitakin vuosia vanhempi." Putin vastasi: "Olen syntynyt -43, - marraskuussa". Ihmettelin hänen kommenttiaan koska olin lukenut hänestä Wikipediasta, että hän on syntynyt lokakuussa vuonna 1952. Miksi hän sitten sanoo syntyneensä marraskuussa -43 ja niin väittä itseään kymmenen vuotta vanhemmaksi kuin mitä hän oikeasti on? Sanoin hänelle lukeneeni hänestä, että hän on syntynyt -52 ja että olen katsonut myös videoita hänestä. Hän totesi: "Niin, olen syntynyt -52, - tammikuussa."
Jonkun aikaa keskusteltuamme hänen maatessa sohvassa ja minun istuessa häntä vastapäätä nojatuolissa, Putin sanoi: "Nyt meidän pitää alkaa jo nukkua." Ymmärsin, että hänellä on pitkä ja raskas työpäivä edessä ja hänen täytyy saada levätä. Nousin ylös tarkoituksenani jättää hänet yksin. Silloin huoneeseen tuli eräs perheeni jäsen. Hän oli ollut saunomassa ja tuli iso pyyhe käärittynä ruumiinsa ympärille. Minä ajattelin, että ei Putin päässytkään vielä nukkumaan koska perheeni jäsen pitäisi häntä hereillä vielä ainakin yhden tunnin. Ja niinhän siinä kävi, että hän jatkoi Putinin kanssa keskustelua ja Putin kuunteli kärsivällisesti ja kohteliaasti.
Sitten minä heräsin ja huomasin, etten ollutkaan Suomessa kotitalossani vaan omassa kodissani ja omassa sängyssäni. Eikä Putinkaan ollut kotitaloni sohvalla nukkumassa. Tai mistä minä sen tiedän koska en ollut paikan päällä sitä toteamassa. Ehkä hän kuitenkin oli siellä? Mene ja tiedä häntä.
No, minkälainen Vladimir Putin oli? Hän oli ystävällinen, jopa kiltti, huomaavainen ja erittäin asiallinen, ei laskenut legendaa vaan puhui asiallisesti asiaa. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan rehellinen koska jäi kiinni kahdesta valheesta, - ja se -tammikuu??? Hän on syntynyt Wikipedian mukaan 7. lokakuuta 1952.
Koska tämä tapaaminen oli unta, minun olisi tietenkin pitänyt kirjoittaa alussa väittämäni tapaamiset lainausmerkkien sisäpuolelle. Mutta jos olisin niin tehnyt, lukija olisi heti havainnut, että kyseessä on uni, eikä hän ehkä olisi lukenut kertomusta. Nyt ehkä joku luki tämän kertomukseni miettien, että mitä se kirjoittaja nyt hopottaa. Heh heee! Suonette minulle anteeksi tämä vääryys.
Todettakoon tähän loppuun: Minä en yleensä näe unia julkkiksista, enkä varsinkaan maailman johtohenkilöistä keskustelemassa itseni kanssa. Putin on ainoa julkisuuden henkilö, josta olen nähnyt unta. Tässä "tapaamisessamme ja keskustelussamme" meillä ei ollut tulkkia. En tiedä, mitä kieltä puhuimme, mutta me ymmärsimme toisiamme.
LÄHELTÄ PITI TAPAUS
Olen lukenut netistä ja nähnyt videoita maalaismaisemien halki huikeilla nopeuksilla kiitävistä nopeista junista. Nämä nopeat junat vaikuttavat olevan hyvin vaarallisia rataa ylittäville ihmisille ja eläimille sekä ajoneuvoille. Jos juna näillä nopeuksilla kolaroi jonkun kanssa, seuraukset ovat sen mukaisia. Tästä johtuen muistui mieleeni eräs pieni tapaus omasta elämästäni.
Tämä tapahtui joitakin vuosia sitten. Olin tervehtimässä äitiäni lapsuuden kodissani, joka on maaseudulla. Kotitalomme lähellä meni, ja menee vielä tänäkin päivänä, rautatie. Muistan, että meitä lapsia varotettiin rautatiestä ja kiellettiin kävelemästä ja oleskelemasta rautatiellä. Mutta emmehän me aina olleet kovin kuuliaisia. Vaikka junaa pelättiinkin, rautatiellä tuli joskus käveltyä ja oleskeltuakin ihan tarpeettomasti. Junat kulkivat silloin, n. 40 -50 vuotta sitten, kohtalaisen hitaasti ja äänekkäästi, niin ne eivät kovin yhtäkkisesti ilmestyneet näköpiiriin. Mutta nyt viime vuosikymmeninä rataa on korjattu ja ehostettu hyvään kuntoon. Myös junat ovat parempia. Nyt junat liikkuvat nopeammin ja hiljaisemmin, jopa niin äänettömästi ja nopeasti, ettei sitä osaa arvatakaan. Sitä luulee kuulevansa junan tulon jo kaukaa. Mutta koska kuulokaan ei aina ole täydellinen, junaa ei välttämättä kuule. No, sitten tähän tapaukseen ...
Olin käymässä ikääntyvän äitini luona. Hän asuu vielä lapsuuteni kotitalossa. Kotikyläni maisemat ovat jonkin verran muuttuneet näinä vuosikymmeninä minun asuessa Ruotsissa. Enää on vaikea löytää metsäpolkuja ja pieniä teitä, joita poikasena ajettiin mopoilla. Ne ovat kasvaneet umpeen käytön puutteessa. Nyt päätin käydä katsomassa näitä vanhoja mopomaisemia ja mopoteitä ja muistella lapsuuteni seikkailuja. Se taas vaati rautatien ylityksen.
Nousin radalle ja lähdin kävelemään rataa pitkin. Ajattelin, että voi olla vaarallista kävellä radalla koska tällä rataosuudella junaliikenne on melko vilkasta. Koin, ettei minun pitäisi oleskella radalla, ja että radalla liikkuminen on jopa laitonta. Mutta radalla kävely oli miellyttävää koska rata oli suhteellisen korkealla ja sitä oli hyvä kävellä ja nähdä maisemia. Ajattelin, että jos juna tulee, näen ja kuulen sen hyvissä ajoin. Päätin kuitenkin olla tarkkana kuin porkkana ja pitää huolta siitä, ettei juna pääse minua yllättämään, ei edestä eikä takaa. Vilkuilin taakse, mutta junaa ei näkynyt, eikä kuulunut. Niin herpaannuin jonkun verran. Mutta sitten oli äijälle käydä huonosti. Minä kerron.
En ehtinyt kävellä radalla kovinkaan pitkään kun kuulin takaa junan vihellyksen. Katsoin taakse ja näin "kaukana" junan tulevan kohti. Ajattelin astua rauhallisesti radalta syrjään. Mutta heti kohta huomasin, että juna tulee kovaa ja minulla on kiire pois radalta. Niin minä juoksin radalta pois. Ja samassa juna oli jo kohdalla ja vihelsi ohitseni. Huomasin, ettei minulla ollutkaan niin paljon aikaa poistua radalta kuin olin luullut. Junan nopeus yllätti minut täysin. Olin vähällä jäädä junan alle. Huomasin, että mikäli olisin viivytellyt vain vähän, tai jos olisin langennut, olisin jäänyt junan alle. Minua kauhistutti junan nopeus ja tämä tapaus, sillä olin ymmärtämättömyyttäni saattanut itseni hengenvaaraan kävellessäni radalla. Samalla minua myös hävetti kun ajattelin veturin kuljettajaa miten hän koki tilanteen ja mitä olin hänelle tehnyt. Pelkäsin hänen jopa tuntevan minut.
En enää uskalla kävellä rautatiellä, en edes pientä matkaa, sillä junat voivat tulla todella yllättävän äänettömästi ja nopeasti. Ei siinä ehdi muuta kuin hypätä äkkiä radalta pois vaikka juna olisi vielä kaukana tulossa.
EKSYNEET TURISTIT
Joitakin vuosia sitten eräs elämäni suuri haave toteutui. Olin saanut ostettua vanhemman asuntovaunun johon minulla ei aikaisemmin ollut koskaan ollut varaa. Nyt tuntui siltä, että taloudellinen tilanteemme salli sellaisen ylellisyyden kuin asuntovaunun ja asuntovaunuloman.
Asun ruotsalaisen vaimoni kanssa Ruotsissa. Olen asunut Ruotsissa vuodesta 1980 lähtien. Silloin olin 21 -vuotias armeijasta juuri kotiutunut nuori mies. Nuoresta iästäni johtuen en ollut ehtinyt tutustua kotimaahani. Olin matkustanut Suomessa vain muutaman kerran vanhempieni kanssa. Silloinkin oltiin vain sukuloitu ja käytetty suurempia pääteitä. Tästä johtuen en juurikaan tunne Suomea ja sen kuuluisan kauniita järvimaisemia ja kaupunkeja.
Nyt sitten päätimme lähteä tutustumaan Suomeen lähemmin ja paremmin. Samalla näyttäisin vaimolleni kotimaatani. Hän ei ollut koskaan matkustanut Suomessa. Olimme siis hyvin innostuneita tästä matkasta. Aikaa meillä oli neljä viikkoa.
Vaunu laitettiin lähtökuntoon ja auton keula suunnistettiin rakkaaseen kotimaahani Suomeen. Pieni suloinen koiramme sai oman "lyyan" farmariauton perässä. Koiramme suorastaan rakastaa autokyytiä. Se innostuu aina kovasti huomatessaan meidän olevan lähdössä autolla liikkeelle. Nyt olimme matkalla ja tulimme Suomeen. Tehdäkseni kertomuksen lyhyeksi, mennään varsinaiseen asiaan.
Minua on aina kiinnostanut eräs Suomen pikkukaupunki, josta olen kuullut puhuttavan. Siitä on tehty lauluja ja se vaikuttaa kovin attraktiiviselta ja mielenkiintoiselta kaupungilta. Sitä paitsi kaupungin tori on kuuluisa tori. Kaupunki ja sen tori meidän tulee ilman muuta nähdä ja tutustua siihen ja sen ihmisiin. Tulimme tähän kauniiseen pikkukaupunkiin, jossa kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt. Olimme siis täysin uudella maaperällä.
Ilma oli hyvin huolestuttava. Tumman siniset pilvet ympäröivät kaupungin ja Ilmassa oli ukkosta. Mutta torille meidän pitää päästä, niin emme kovin paljon välittäneet mahdollisesta tulevasta ukkosenilmasta. Ajattelin, ettei meillä voi olla niin huono tuuri, että juuri nyt tulisi kova sade. Toivoin pilvien kiertävän kaupungin koska aurinko paistoi pilviverhojen välistä ja oli lämmin kaunis päivä. Oli suorastaan ihanteellinen toripäivä. Mutta ne pilvet? .... Olkoot siellä missä ovat!!!
Tulimme kaupungin laidalle järven tai joen rantaan. Rannalla oli laituri ja paljon veneitä sekä pieni kioski. Kioskin lähellä oli myös suuri pysäköintipaikka. Pysäköin auton vaunuineen. Ostimme jäätelöt ja kahvit ja nautimme lämpimästä kauniista ilmasta. Kioskin edustalla tapasimme miellyttäviä turisteja joiden kanssa keskusteltiin sitä ja tätä.
Sitten lähdimme koira koppelissa (talutusnaru) kävelemään kohti keskustaa ja toria. Siinä minulle tuli mieleen, että löytäisimmekö takaisin autolle. Käännyin ja katsoin taakse autolle arvioiden tilannetta. Koska auto oli järven (tai joen) rannalla, ja siinä oli iso parkkipaikka ja kioski, arvelin löytävämme takaisin autolle hyvin helposti. Siksi minun ei tarvitsisi olla huolestunut asian johdosta. Sitä paitsi itse kaupunki oli pieni ja parkkipaikasta vähän korkeammalla, niin meillä olisi helppo löytää takaisin. Tarvitsee vain kävellä keskustasta alaspäin, niin tulee parkkipaikalle ja autolle. Selvä juttu! Nyt kohti toria ja sen ihanuutta!
Tultuamme torille, totesimme torin hyvin suureksi. Mutta ihmisiä oli yllättävän vähän. Kauppiaita oli kuitenkin ihan riittävästi. Kiersimme toria katsellen myytäviä tuotteita. Ostimme marjoja ja vähän vihanneksia. Jonkun ajan kuluttua alkoi jyristä ja sataa ihan kaatamalla. Juoksimme nopeasti lähellä olevan suuren ostoskeskuksen eteiseen suojaan. Paikalla oli muitakin sadetta paossa olevia ihmisiä. Kaatosadetta kesti puoli tuntia. Sitten sade laantui hiukan. Totesimme, että sadetta voi kestää koko päivän, ja että me emme voi jäädä tähän odottamaan sateen loppumista. Päätimme kävellä nopeasti autolle koska autolle oli vain muutama sata metriä. Sitten lepäisimme vaunussa odotellen parempaa ilmaa jolloin voisimme jatkaa kaupunkiin tutustumista. Niin lähdimme reippain askelin koira koppelissa kävellä kohti autoa. Sateen tähden katseemme oli tietysti vähän alaspäin tiehen.
Kun olimme kävelleet vain vähän matkaa, alkoi jälleen sataa kovasti. Kastuimme läpimäriksi. Ajattelimme, ja sanoimmekin toisillemme, että eihän tällainen lämmin kesäsade ole vaarallinen! Ei tarvitse palella, ja kohta pääsemme vaunuun ja voimme vaihtaa kuivat vaatteet päälle. Näin puhelimme toisillemme. Niin olimme hyvillä mielin kaikesta huolimatta.
Mutta nyt alkoi tuntua siltä, että auto onkin kaukana, sillä parkkipaikkaa ja autoa ei vain tullut vastaan. Emme ymmärtäneet, että mihin se jokikin katosi. Se olisi jo pitänyt tulla vastaan. Pikku hiljaa ymmärsin, että olimme kiireessä päästä nopeasti autolle lähteneet väärään suuntaan ja olimme eksyneet. Ja vettä satoi, jos ei kaatamalla, niin kuitenkin ihan riittävästi, niin että vesi valui kasvoista ja vaatteista ja koiran päältä. Nyt huomasimme, ettei meillä ole aavistustakaan siitä, missä suunnassa automme on. Ja autolle kun piti löytää niin helposti kävellen vain alaspäin? Mutta sitä alamäkeäkään ei löytynyt. Mitä tehdä?
Kävelimme kaatosateessa vieraan kaupungin jalkakäytävällä täysin eksyksissä. Koiramme tassutteli vettä virtaavalla kadulla kiltisti vierellämme vallitseviin olosuhteisiin alistuvana veden valuessa turkista ja kuonosta kadulle. Minua säälitti suloisen koiramme tila. Näytti siltä, että sadetta kestää pitkään. Nyt alkoi jo vilukin vaivata.
Minä tunsin suuren vastuun tapahtuneesta. Olin saattanut vaimoni ja koiramme ja itseni tähän vaikeaan tilanteeseen. Minun tulisi myös löytää ratkaisu tähän syntyneeseen ongelmaan. Olinhan auton kuljettajana vastuussa auton löytämisestä. Päätin etsiä suuremman pääkadun, ja jos mahdollista, pysäyttää taksi lennosta ja pyytää apua. Enhän tiennyt missä päin taksiasema on, niin en voinut suunnistaa sinnekään. Olin riippuvainen sattumalta kohtaamastani taksista. Mutta onko nyt takseja liikkeellä? Siinäpä huolenaihe. Kyllä siinä rukouskin Jumalan puoleen kävi mielessä ja rukoiltiin myös.
Tulimme pääkadulle. Liikenne oli kohtalaisen hiljaista. Kaupunki tuntui nukkuvan. Siinä me seisoimme odotellen jos mahdollisesti joku ystävällinen autoilija pysähtyisi hädänalaisten turistien auttajaksi. Ajattelimme, että kaikki autoilijat ymmärtävät, ettei kukaan seiso sateessa vapaehtoisesti, ja että me tarvitsemme apua. Mutta kaikki ajoivat ohi. Sitten jonkun ajan kuluttua kadulla tuli taksi. Heilautin kädelläni merkiksi, että tahdon pysäyttää taksin. Taksi pysähtyi ja mies avasi auton sähköikkunan. Kerroin muutamin sanoin tilanteemme. Kysyin jos hän voi auttaa. Kuski sanoi, että tämä auto on allergikoiden tähden eläinvapaa, ja ettei hän tähän autoon voi ottaa koiraa. Hän sanoi soittavansa toisen taksin paikalle. Hän käski meidän pysyä paikalla ja odottaa. Taksi tulisi pian.
Ja aivan oikein. Kohta toinen taksi tulikin ja otti meidät ja koiramme vettä valuvina kyytiin. Kerroimme kuskille tilanteemme ja missä automme on, ja ettemme löydä sinne. Olimme vakuuttuneita siitä, että ongelmamme on nyt ratkaistu ja muutaman minuutin kuluttua olemme vaunussa vaihtamassa vaatteita ja nauramassa tapahtuneelle. Mutta eipäs se niin mennytkään.
Taksikuski vaikutti varmalta. Hänen mielestään kuvauksemme auton sijainnista sopii vain muutamaan paikkaan. Hän esitti, että lähdetään etsimään autoa automme todennäköisimmästä sijaintipaikasta. Hän ajoi eniten uskomaansa paikkaan, mutta se oli väärä paikka. Auto ei ollut siellä. Sitten hän sanoi, että jos autonne ei ole täällä, silloin minä tiedän missä se on. Hän ajoi sinne. Mutta sekään ei ollut oikea paikka. Hän sanoi: "Jos autonne ei ole täälläkään, sitten se on varmasti ...... " Hän ajoi meidät kolmanteen, ja ehkä vielä neljänteenkin paikkaan, mutta aina väärään paikkaan. Autoamme ei löytynyt.
Nyt meillä oli suuri ongelma, sillä taksikuskilta loppuivat vaihtoehdot. Me yritimme kertomasta päästyämmekin kertoa ja vakuuttaa hänelle minkälaisessa paikassa automme on. Taksikuski alkoi huolestua. Hän vaikutti nyt kiusaantuneelta. Ehkä hän ajatteli meidän pilailevan hänen kustannuksellaan ja että kyseessä on piilokamera. Lopulta hän sanoi miltei vihaisena, ettei sellaista paikkaa ole olemassakaan, josta me puhumme. Hänen mielestään hän on jo käyttänyt meitä kaikissa mahdollisissa auton sijaintipaikoissa. Hän sanoi tuntevansa tämän kaupungin kuin omat taskunsa, sillä hän on elänyt täällä koko ikänsä. Sitä paitsi hän on ajanut täällä taksia kaksikymmentä vuotta. Hän alkoi kyseenalaistaa uskottavuuttamme.
Tässä tilanteessa olin todella huolestunut. En tiennyt mitä tehdä. Tuleeko meidän jättää taksi ja jäädä kadulle sateeseen vai mennä hotelliin? Mutta auto ja vaunu? Miten ja koska ne löydettäisiin? Kuka ne etsii? Poliisiko on ainoa toivomme?
Taksi oli tilanteen lukkiutumisen tähden ja neuvottelun ajaksi pysäköinyt eräälle parkkipaikalle. Siinä me istuimme taksissa neuvottelemassa mitä tehdä. Olimme kiertäneet kaupunkia kolme varttia. Vaimoni näki edessämme ravintolan, tai jonkunlaisen ruokapaikan. Hän ehdotti, että mentäisiin kysymään sieltä. Minä pidin ajatusta hullutuksena ja täysin utopistisena. Mikäli taksi ei löydä autoamme, kuinka sitten ravintolassa joku tietäisi missä automme on? Jos taksi ei voi auttaa, ei myöskään ravintolan henkilökunta voi meitä auttaa. Tuntui siltä, että poliisi on tässä tilanteessa seuraava auton etsijä. Mutta vaimoni nousi autosta ja sanoi käyvänsä kuitenkin kysymässä. Minä jäin taksiin odottamaan ja "väittelemään" kuskin kanssa. Kummallakin tuntui kärsivällisyys olevan koetuksella.
Vaimoni viipyi huolestuttavan pitkään. Mutta minä ja taksikuski odotimme kärsivällisesti. Lopulta vaimoni tuli takaisin. Hän kertoi, että hän oli mennyt ravintolan kassalle ja kertonut tilanteemme ja kysynyt kassalla olleelta nuorelta naiselta missä automme voisi olla. Nainen oli puistanut päätään. Sillä aikaa vaimoni taakse oli tullut mieshenkilö jonottamaan kassalle pääsyä. Hän kuuli vaimollani olevan ongelma. Hän kysyi, että mikä hänen ongelmansa on. Vaimoni kertoi hänelle tilanteemme ja auton sijainnin tunnusmerkit. Silloin mies sanoi missä hän uskoo, että automme on. Hän kertoi paikan nimen ja sanoi, että siellä se varmasti on. Nyt vaimoni sanoi taksikuskille sen paikan nimen. Silloin kuski sanoi: "Niin tietenkin! Olisihan minun pitänyt se tietää, siellä tietenkin autonne on." Hän ajoi meidät paikalle ja auto oli siellä.
Päästyämme vaunuun totesimme, että olimme olleet eksyksissä ja etsineet autoa sateessa n. kaksi tuntia. Olimme läpimärät ja väsyneet mutta huojentuneet, sillä tämä vakava ongelmamme oli nyt ratkennut ja me saimme kuivat vaatteet päälle. Paikallinen taksi oli auttanut meitä kärsivällisesti vaikka kärsivällisyyttä koeteltiinkin puolin ja toisin. Auton etsimisen aikana pelkäsin, mitä tämä kaikki tulisi maksamaan. Taksikyyti kun ei ole halpa. Mutta kun auto löytyi ja maksun aika tuli, minä totesin hinnan hyvin kohtuulliseksi, ja jopa halvaksi. Olin odottanut suurempaa laskua. Taksi ei ehkä ottanut niin paljon kuin hänellä olisi ollut oikeus.
Tämä tapaus opetti minulle, että vieraalla paikkakunnalla kannattaa aina kirjoittaa auton sijainnin osoite paperille ja ottaa myös paperi mukaan, varmuuden vuoksi. Kannattaa kirjoittaa osoite ylös vaikka tuntuisi siltä, että osoite on helppo muistaa ja autolle on helppo löytää. Jos sitten sattuu niin, että eksyy, auto löytyy helposti kysymällä paikallisilta. Mutta jos ei ole antaa mitään osoitetta, taksillakin voi olla vaikea tietää missä se auto on.
Meillä oli hyvä tuuri siinä, että vaimoni kohtasi ravintolassa paikallisen miehen, jolla oli hyvä paikallistuntemus. Tai sitten hän oli Jumalan enkeli, jonka Jumala oli lähettänyt opastamaan meidät autolle. Olimmehan pyytäneet Jumalalta apua. Kuinka se niin sattui, että taksi pysähtyi ravintolan eteen, jossa tämä mies sattui olemaan? Kuinka se niin sattui, että vaimoni sai idean kysyä ravintolasta? Kuinka se niin sattui, että tämä mies kertoi juuri sen oikean osoitteen, eikä niitä paikkoja, joissa olimme jo käyneet? Hyvää tuuria tai Jumalan johdatusta? Mielestäni liian monta "sattumaa" ollakseen sattumia.
Enkeleitä on, ja he ovat Raamatun mukaan lähetetty taivaasta niiden avuksi, jotka tulevat pelastumaan ikuiseen elämään. Emme kuitenkaan ole ilman vaikeuksia. Mutta näissä vaikeuksissa, mitä kohtaammekin, Herra auttaa kun käännymme Hänen puoleensa. Olen usein saanut kokea tällaista. Kerron näitä tapauksia tällä sivustolla todistuksissani.
Hebr 1:13-14 "Kenelle enkeleistä hän on koskaan sanonut: "Istu minun oikealle puolelleni, kunnes minä panen vihollisesi sinun jalkojesi astinlaudaksi"? Eivätkö he kaikki ole palvelevia henkiä, palvelukseen lähetettyjä niitä varten, jotka saavat periä pelastuksen?".
Jumalan lähettämä enkeli voi myös ilmestyä tavallisen ihmisen näköisenä, niin ettei häntä erota tavallisesta ihmisestä. "Älkää unohtako vieraanvaraisuutta, sillä sitä osoittamalla jotkut ovat saaneet tietämättään pitää enkeleitä vierainaan" (Heb 13:2).
Jumala näkee ja tietää etukäteen kuka tulee uskoon ja pelastuu. 1 Piet 1:2 Isä Jumala ”ennalta tietämisensä mukaisesti on Hengellään pyhittänyt Jeesuksen Kristuksen kuuliaisuuteen ja hänen verellään vihmottaviksi.” Hänelle Jumala on jo lähettänyt enkelin auttamaan ja varjelemaan häntä. Jokaisella uskovalla on hänen enkelinsä mukana joka paikassa. Eihän enkeli jätä uskoon tullutta ihmistä, koska Jumala on lähettänyt hänet palvelemaan pelastuksen perijää ihan loppuun asti.
Tästä johtuen, ... vaikka tahdon kiittää taksia, ja sitä ravintolan miestä, suurimman kiitoksen osoitan ja annan Herralle Jeesukselle Kristukselle.
Sanottakoon vielä tähän loppuun, ettei kenellekään tule väärinkäsitystä, - enkeleitä ei tule rukoilla eikä puhua heille. Jumalaa tulee rukoilla ja Hänen puoleensa tulee kääntyä kaikissa elämämme asioissa. Jumalan enkelit eivät ota vastaan rukouksiamme ja pyyntöjämme. He ottavat vastaan käskyjä ja pyyntöjä vain Jumalalta. Raamattu ei missään opeta, eikä kehota ihmisiä, rukoilemaan enkeleitä.
Ps 103:20 "Ylistäkää Herra, te hänen enkelinsä, te väkevät sankarit, jotka toteutatte hänen sanansa, kun kuulette sen."
Ilm 19:9-10 "Enkeli sanoi minulle: "Nämä ovat tosia Jumalan sanoja." Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa kumartaakseni häntä, mutta hän sanoi minulle: "Varo ettet tee sitä. Minä olen sinun ja veljiesi palvelustoveri, niiden, joilla on Jeesuksen todistus. Kumarra ja palvo Jumalaa, sillä profetian henki todistaa Jeesuksesta."
Ilm 22:6-9 "Enkeli sanoi minulle: "Nämä sanat ovat luotettavat ja todet. Herra, profeettojen henkien Jumala, on lähettänyt enkelinsä näyttämään palvelijoilleen, mitä pian on tapahtuva. Minä tulen pian, Autuas se, joka ottaa varteen tämän kirjan profetian sanat!" Minä, Johannes, kuulin ja näin tämän kaiken. Kun olin sen kuullut ja nähnyt, minä heittäydyin maahan kumartuakseni sen enkelin jalkojen juureen, joka oli tämän minulle näyttänyt. Mutta hän sanoi: "Varo, ettet tee sitä! Minä olen sinun ja veljiesi, profeettojen, palvelustoveri, sekä niiden, jotka ottavat varteen tämän kirjan sanat. Jumalaa sinun tulee kumartaen palvoa!""
OLETKO LÖYTÄNYT VAIMOSI?
Joskus kuulee jonkun ihmisen sanovan sellaista, mitä ei voi ymmärtää, että miten ja miksi hän tuollaista sanoo. Kun kuulee jonkun suusta jotakin aivan käsittämättömän yllättävää, todennäköisesti on kuultu väärin. Varsinkin jos kuultu ei sovi tilanteeseen ollenkaan. Tällaisia väärin kuulemisia tapahtuu melko usein. Useimmiten ne unohtuvat melkein heti koska ne ovat melko tavallisia ja harmittomia. Mutta joskus kuulee niin hassun väärin, kuulee sellaista, mille saa nauraa pitkään jälkeenpäin. Kerron yhden tapauksen.
Olin paikallisessa konevuokraamossa. Tarkoitukseni oli vuokrata raivaussaha ja raivata tontillamme kasvavaa risukkoa. Tässä firmassa on heti sisään tullessa suuri halli. Kassa ja asiakasvastaanotto on vähän peremmällä. Nyt kun tulin sisään, työntekijät istuivat kahvilla sisäänkäynnin vieressä suuren pöydän ympärillä. Yhtään asiakasta ei näkynyt. Nuori mies nousi heti pöydästä palvelemaan minua. Hän käveli kassan taakse ja minä kassan eteen. Kysyin raivaussahaa. Mies katsoi tietokoneen kuvaruutua ja näppäili näppäimistöä sanomatta sanaakaan. Sitten hän teki minulle kysymyksen ruotsiksi (asun Ruotsissa).
Joskus ihmiset puhuvat nopeasti ja vähän epäselvästi. Ja sitten kun kuulo on vähän huono, sitä voi kuulla mitä tahansa. Nyt minä kuulin hänen kysyvän: "Har du hittat din fru?" (Oletko löytänyt vaimosi?). Minulle tuo kysymys oli aivan käsittämätön. Se ei tuntunut liittyvän tähän konevuokraukseen ollenkaan. Vaimoni ei ole ollut kateissa, niin ajattelin, että kuulin varmasti väärin. Eihän hän voi kysyä vaimostani koska vaimo ei todellakaan ole ollut kateissa, eikä hän liity mitenkään tähän vuokra-asiaan. Ja miksi hän kysyisi vaimostani??? Myöskään miehen ilmeetön kuivan asiallinen tokaiseva tapa esittää kysymys ei sopinut kuulemaani.
Olin hetken hiljaa miettien mitä hän mahtoi kysyä. En saanut selvää siitä, mitä hän oikeastaan kysyi. Sanoin sitten miehelle kuulossani olevan vikaa, niin - "Vad sa du?" (Mitä sinä sanoit?). Silloin mies käänsi katseensa minuun ja sanoi selvästi ja vähän hitaammin: "Har du hyrt här förut?" (Oletko vuokrannut täältä aikaisemmin?).
Nyt kuulin oikein. Hän tahtoi tietää, olenko vuokrannut täältä aikaisemmin, siis olenko vanha rekisteröitynyt asiakas. Ja olinhan minä vuokrannut koneita aikaisemminkin. Annoin hänelle ajokortin ja mies näppäili tietokonetta ja haki raivaussahan.
Kun hän toi sahan kassalle, sanoin kuulleeni hänen kysyvän minulta, olenko löytänyt vaimoni. Hän sanoi: "Jaa, därför var du lite fundersam." (Jaa, siksi olit vähän mietteliäs). Hän sanoi tuon ihan vain toteamuksena ilman ilmeen väräystäkään. Hän ei nauranut. Mutta minä olen nauranut vaimolleni tätä tapausta. Minusta se on huvittavaa, että voi kuulla niin totaalisen väärin.
Tämä kysymys -"Har du hyrt här förut?" on melko lähellä -"Har du hittat din fru?" kun sen sanoo nopeasti ja vähän epäselvästi ja jos kuulijan kuulo ei ole täydellinen.
OLIN EKSYKSISSÄ
Poikasena elämäni yksi suuri kohokohta oli se, kun sain metsästyskortin ja oman haulikon ja pääsin sorsametsälle. Nousin usein aamuvarhain ja kävelin joen rantaan. Näin sorsaparven aivan joen rantakaislikossa. Ennen rantaa oli pitkää heinikkoa ja minä hiippailin heinikossa kohti pahaa aavistamatonta sorsaparvea. Kun olin tullut rantaan, minulla oli ongelma. Olin liian lähellä sorsia, joskus vain muutaman metrin päässä. Jos sorsaa ampuu haulikolla näin läheltä, siitä ei jää kuin joku höyhen. Nousin seisomaan ja sorsat pyrähtivät lentoon. Ammuin muutaman laukauksen pakenevaan sorsaparveen. Ja tulos on helppo arvata. Olin saanut päivän saaliin. Sain koota monta sorsaa muovipussiin. Ja sitten kotiin tekemään sorsapaistia.
Myös veljeni metsästi sorsia. Mutta hän oli enemmän kiinnostunut metsälinnuista. Hän oli usein metsällä koko päivän aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kun hän tuli kotiin, hän esitteli minulle tyytyväisenä ja ylpeänä päivän saalistaan. Hänellä saattoi olla repussaan viisi Pyytä, yksi Koppelo ja kaksi Teertä. Joskus hänellä oli Oravia ja jopa iso Metso. Joskus taas hänellä saattoi olla "vain" kaksi Jänistä. Hänen saaliinsa oli siis usein ruhtinaallisen kirjava.
Minäkin kiinnostuin metsälintujen ja Jänisten pyynnistä. Veljeni neuvoi minulle mistä saisin lintuja. Kuljin veljeni osoittamassa kuusikossa ja sain paljon Pyitä. Joskus sain metsäreissuillani Jäniksen, mutta en koskaan Metsoja, mutta ehkä yhden Koppelon sain kerran ammuttua.
Kerran kun olin "kaukana metsässä", ja ilta alkoi lähestyä, minä päätin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa suunnistaa autolle. Minulla ei ollut kompassia koska en uskonut eksyväni. Tiesin missä suunnassa auto on, niin ajattelin löytäväni auton helposti ja kävelin melko huolettomasti. Olin kävellyt ehkä puolitoista tuntia ja ihmettelin kun autolle olikin niin pitkä matka, eikä autoa vain löytynyt. Sitä paitsi alkoi tuntua siltä, että tulin toistamiseen samaan paikkaan. Maasto vaikutti kovin tutulta. Huomasin, että olin ollut tässä samassa paikassa monta kertaa aikaisemmin. Muistin, että joku oli joskus sanonut, että kun eksyy metsään, sitä alkaa kävellä ympyrää ja tulee jatkuvasti takaisin samaan paikkaan.
En ollut uskonut näitä puheita. Mutta nyt jouduin toteamaan, että tosiaan; minä kuljen ympyrää! Tunsin lievää paniikkia mutta päätin ottaa rauhallisesti ja arvioida tilannetta järjellä. Ymmärsin, että olin tehnyt vakavan virheen suunnistuksessani. Mietin mistä ympyrän kulkemiseni johtuu. Muistin kuulleeni, että eksynyt ympyrää kulkeva ihminen on aina kulkenut puiden ja kivien sekä mättäiden samalta puolelta, joko oikealta tai vasemmalta puolelta. Ja niin hän sitten kävelee tietämättään suurta ympyrää ja tulee aina samaan paikkaan. Huomasin, että olin kiertänyt puut aina samalta puolelta. En myöskään ollut välittänyt kiinnittää katsetta kauemmaksi. Siinä virheeni ja eksymiseni syy.
Mutta nyt minulla oli suuri ongelma. Taivas oli täysin pilvien peittämä; aurinkoa ei näkynyt ollenkaan. En tiennyt missä suunnassa auto on ja missä minä olen. Ja kohta tulisi pimeä ja minä olen täysin eksyksissä.
En mitenkään tahtonut jäädä yöksi metsään. Sehän olisi pelottavaa; yksin pimeässä metsässä. Sitä paitsi oli melko kylmä ilma ja nälkäkin painoi jo päälle. Kohta minua alettaisiin kaipaamaan kotona. Muutaman tunnin kuluttua kotiväki hälyttäisi Poliisin ja Palokunnan sekä kaikki kylän Kissat ja Koirat ja kaikki vapaehtoiset etsimään minua. Tämä tuntui todella vastenmieliseltä, sillä se olisi minulle kovin nöyryyttävää. Kerron miksi. Olin vanhempieni omistamassa metsässä, tai olin ollut siellä lähdettyäni harhapoluille. Sitä paitsi olin joitakin vuosia aikaisemmin ollut näillä seuduilla istuttamassa metsää, niin en mitenkään voi, enkä saa, eksyä "omaan metsään".
Huokasin Jumalan puoleen pyytäen Jumalalta apua ja tien näyttöä missä suunnassa tie ja auto on. Hetken pohdittuani löysin todennäköisen suunnan tielle ja autolle. Päätin, että en enää tee samaa virhettä kuin aikaisemmin olin tehnyt. Nyt kierrän puut ja mättäät vuoroin oikealta ja vuoroin vasemmalta. Pidän huolen siitä, että nyt kulkusuunta on suoraan eteenpäin. Niin minä pujottelin puiden ja mättäiden sekä kivien välistä katse kauemmaksi eteenpäin. Lopulta löysin tielle. Auto oli melko lähellä sitä kohtaa missä tulin tielle. Mikä helpotus!
HENGELLISTÄ SOVELLUTUSTA:
"Kaikki me vaelsimme eksyksissä kuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen" (Jes 53:6). Raamattu puhuu myös sokeana kulkemisesta (Matt 15:14, Joh 9:39-41).
Me ihmiset olemme koko elämämme ajan matkalla. Raamattu todistaa, että me voimme olla hengellisesti eksyksissä. Eksyksissä emme tiedä minne olemme menossa ja minne päädymme. Silloin kuljemme minne sattuu, minne mieli vetää, ilman suoraa suuntaa. Jos emme näe eksymistämme, emme ymmärrä olevamme eksyksissä. Silloin emme myöskään korjaa suuntaa, ja niin jatkamme eksyksissä. Jos huomaamme, että olemme eksyneet, tarkastamme varmasti suunnan ja korjaamme sen. Silloin löydämme kotiin Jumalan luokse. On siis viisasta aika-ajoin pysähtyä ja katsoa kompassiin ja tarkistaa kulkusuunta.
Minä olin eksyksissä vanhempieni omistamassa metsässä. Eksyksissä olin pelokas ja ahdistunut. Kuljin ympyrää ja tulin aina toistamiseen samaan paikkaan. Raamattu todistaa, että Jumala omistaa koko tämän maaplaneetan (5 Ms 10:14). Jumala (Jumalan Sana) on suunnitellut ja tehnyt meidän elämämme tien suoraksi, mutta me itse etsimme monia juonia, ts. mutkia (Saarnaaja 7:29). Me voimme siis olla eksyksissä meidän Taivaallisen Isämme omistamassa maassa tietämättä, että olemme eksyneet. Eksyksissä kulkee se, joka ei usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, ei ole ottanut Häntä vastaan eikä seuraa Häntä.
Jeesus tuli omaan maahansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä (Joh 1:11-12).
Uskovakin voi joskus eksyä pois Jumalan tahdosta ja suunnitelmasta. Silloin hän kulkee itse valitsemaansa suuntaan eikä seuraa Herraa Jeesusta Kristusta. Se tie on raskas kulkea koska siitä seuraa, että hän tulee aina uudelleen ja uudelleen samaan pisteeseen. Jumalan meille suunnittelemalta tieltä poikkeaminen jättää siis uskovan luokalle Jumalan koulussa kunnes hän oppii läksynsä ja tottelee Jumalan antamia suuntaviittoja. Silloin Jumala siirtää uskovan seuraavalle luokalle ja johdattaa eteenpäin. Niin uskova kehittyy uskossa ja Jumalan palvelemisessa. Uskova edistyy ja pääsee uskossaan eteenpäin Jumalan tahdon tiellä. Takaisin Jumalan suunnittelemalle tielle löytäminen ja pääseminen tuo ilon. Silloin tiemme on kirkas ja valoisa.
Eksynyt ihminen ei kulje eteen eikä taakse. Hän kulkee ympyrää paikoillaan. Se voi olla pelottavaa. Varsinkin jos ymmärtää, että pimeä ja kylmä yö pakkaa päälle.
Raamattu todistaa Jumalan Sanasta: "Sinun Sanasi on jalkojeni lamppu ja valo minun polullani" (Ps 119:105). Raamatun Sana on siis Jumalan antama kompassi ja valo tällä elämän tiellä. Sana on annettu meille, jotta me siitä voisimme tarkastaa suuntamme ja näkisimme mihin olemme matkalla. Jumalan Sana valaisee tiemme. Jeesus Kristus sanoo: Minä olen maailman valkeus, Joka minua seuraa, se ei pimeässä vaella. Hänellä on elämässä valo (Joh 8:12). Jeesusta, Jumalan Sanaa, seuraava uskova näkee tien mitä kulkea. Hän tietää myös mihin tie päättyy, että se vie kohti kotia Jumalan luokse ikuiseen elämään.
"Te olitte eksyksissä niin kuin lampaat, mutta nyt te olette palanneet sielujenne kaitsijan ja paimenen luokse" (1 Piet 2:25).
Muistan kun olin herätyksessä ja vielä eksyksissä hengellisesti. Olin levoton ja pelokas sekä huolestunut koska tiesin, että en seuraa Jeesusta. Mutta kun olin tullut Jeesuksen Kristuksen luokse ja seurasin nyt Häntä, minä olin onnellinen. Olin löytänyt tien ja päässyt taivastielle. Olin saanut rauhan Jumalan kanssa. Olin tullut sieluni Kaitsijan ja Paimenen luokse. Olin myös tullut kotiin Jumalan suureen perheeseen Jumalan seurakuntaan ja Jumalan läsnäoloon.
On niin hyvä palata kotiin oltuaan eksyksissä. Jeesus antaa suuntaviitat eksyneille lampailleen niin, että ne voivat löytää tien takaisin kotiin. Ja jos ne eivät itse löydä, Jeesus lähtee etsimään niitä. Jos Jeesus viipyy ja nälkä ja vilu koittaa ja pimeä uhkaa ja pelko valtaa, huuda Jeesusta tulemaan pelastamaan sinut. Hän tulee ja pelastaa ja vie sinutkin kotiin. Kotona nälkäinen ja janoinen saa syötävää ja juomista kodin turvallisessa ja lämpimässä ilmapiirissä Taivaallisen Isän rakkauden läsnäolossa ja huolenpidossa.
Jeesus on tie, totuus ja elämä. Kukaan ei tule Jumalan luokse muuten kuin Jeesuksen kautta (Joh 14:6). "Sitä, joka tulee minun luokseni, minä en ikinä heitä ulos" (Joh 6:37). Koska sinä tulet Jeesuksen luokse, ja Jeesus ei heitä sinua ulos, sinä saat jäädä Jeesuksen luokse. Jeesuksen luona on syntien anteeksiantamus ja pelastus sekä Jumalan rakkaus ja armo ja ikuinen elämä.
Koska näin on, onko parempi olla maailmassa?
AIVOKUOLLUT POIKA HERÄSI
Kolmetoistavuotias poika loukkaantui vakavasti leikkiessään ystävänsä luona. Hän istui kärryn päällä, joka kaatui, ja poika jäi kärryn alle ja pää halkesi. Lääkärit totesivat pojan aivokuolleeksi ja sanoivat vanhemmille, että mikäli poika jää eloon, hän tulee olemaan vihannes.
Lääkärit pyysivät vanhemmilta lupaa pojan elimien siirtoon toisille sairaille lapsille. Vanhemmat suostuivat siinä pelossa, että heidän poikansa elimet vahingoittuisivat, mikäli he odottaisivat. Sovittiin päivä ja kellonaika, jolloin elämää ylläpitävät koneet sammutetaan. Päivää ennen koneiden sulkemista poika heräsi. Hän on melko hyvässä kunnossa, puhuu ja laskee leikkiä. Poika kertoo olleensa taivaassa ja kävelleensä avoimessa maisemassa.
LÄÄKÄRIT TOTESIVAT: " EI OLE MITÄÄN MUUTA SELITYSTÄ KUIN JUMALA."
Raamattu kertoo Jumalan luoneen ihmisen kehon maan tomusta. Sitten Jumala puhalsi ihmiseen elämän hengen ja IHMISESTÄ TULI ELÄVÄ SIELU.
Ihminen on siis sielu, joka asuu ruumiissa. Sielu on se ihminen joka me olemme. Ruumiin kuolemassa sielumme irtautuu ruumiista ja siirtyy joko Jumalan luokse ikuiseen elämään tai pois Jumalasta ikuiseen kauhistukseen. Missä sinä vietät ikuisuutesi?
Mikäli tahdot viettää ikuisuutesi Jumalan luona Hänen kanssaan, sinun tulee valita Jumala elinkumppaniksesi jo tämän elämän aikana. Tämän elämän aikana se valinta on tehtävä. Sielun irtaannuttua ruumiista on liian myöhäistä.
Daniel:12:2 "Ja monet maan tomussa makaavista heräävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen."
Uusi aamunkoitto on mahdollinen sinullekin
NÄKEEKÖ SILMINNÄKIJÄ AINA OIKEIN?
Asun Ruotsissa. Täällä on monta kertaa käynyt ilmi, että syytön ihminen on tuomittu jostakin rikoksesta. Luultavasti Suomessa on vähän samaa ongelmaa. Syyttömiä istuu jopa vankilassa. Joskus näitä asioita tulee julkisuuteen. Silloin herää kysymys, miksi syyttömiä tuomitaan? Miksi syytön ihminen voi joutua jopa vankilaan? Tapahtuuko aina joka tapauksessa oikeudenmukaisuus oikeudessa ja tuomioissa? Käytäntö on osoittanut, että joskus tuomio on väärä koska se perustuu vääriin todistuksiin.
Minulla on kokemus, joka ehkä vastaa kysymykseen siitä, miksi näin voi joissakin tapauksissa käydä. Kokemukseni on kotioloissamme tapahtunut tähän asiaan liittyvä asia. Kerron. Mutta ensin täytyy kertoa tausta ja näin laskea perusta tapahtuneelle:
Meillä oli sileäkarvainen Foxterrier koira. Se oli perheen lemmikki ja me rakastimme koiraa, kohta liikaa.
Suuri rakkaus koiraa kohtaan on vaarallista koska silloin sitä tulee ruokittua ehkä vähän liikaa ja koiran paino nousee. Se ei tietenkään ole hyvä.
Vaimo hoiti koiraamme ja ruokki sitä. Mutta nyt vaimo oli ulkomailla lomamatkalla. Minä olin yksin kotona hoitaen ylipainoista koiraamme. Nyt kun sain yksin päättää koiramme ruuasta, päätin panna sen laihdutuskuurille.
Vaimo oli ostanut vähän aikaisemmin eläinlääkäriltä ison säkin koiranruokaa. Tarkoituksemme oli alkaa laihduttamaan koiraa. Eläinlääkäri oli mainostanut ruokasäkkiä ja sanonut, että siinä on kaikki ravinto mitä koira tarvitsee. Se on sitä paitsi vähäkalorista ruokaa ja koira laihtuu kun sitä antaa ohjeiden mukaan. Mutta sitten ei saa antaa mitään muuta ruokaa sen ohessa. Päätin tehdä eläinlääkärin ohjeiden mukaan. En antanut koiralle koko kuukauden aikana juuri muuta kuin näitä vähäkalorisia "kapuloita" - ja sitäkin kohta liian vähän.
Muutama päivä ennen vaimon kotiin tuloa kävin eläinlääkäriasemalla punnitsemassa koiramme. Koira oli laihtunut huomattavasti. Kun vaimo tuli kotiin matkaltaan, hän ilahtui koska koiramme oli nyt hoikka tyttö.
Päätimme yhdessä, että koska koiramme on alkanut laihtua, minun sitä ruokittua, minä jatkan koiran ruokkimista ja vaimo ei anna koiralle mitään ruokaa. Ruokkiminen olisi siis jatkossa minun vastuulla.
Mutta eihän se kuitenkaan aivan niin mennyt. Vaimo antoi päivän aikana kaikkiruokaiselle syömärillemme porkkanoita ja muitakin makupaloja. Koiran paino alkoi taas nousta.
Meillä oli asian johdosta vähän sanaharkkaa. Kerroin vaimolle, että minä olen tämän kuukauden aikana huomannut, että koira ei kestä mitään ylimääräistä ruokaa, ei edes porkkanoita. Kaikki yli sen mitä minä annan, on liikaa. Kielsin vaimoa antamasta koiralle mitään. No hyvä, vaimo nöyrtyi ja riita oli ohi ja minä jatkoin koiran ruokkimista pelkillä eläinlääkärin "kapuloilla". Tämä on siis perusta sille, mitä nyt tahdon sanoa.
MIKSI ANNOIT LIHAPULLIA?
Muutama päivä tämän jälkeen kävimme yhdessä suurostoksilla. Vaimo oli koonnut ostoskärryyn jauhelihaa, ja jopa yhden valmiin lihapullapakkauksen. Koiramme oli kotona ostostemme tekemisen aikana.
Kun tulimme kotiin, koira oli tietysti iloinen. Oli myös sen ruokkimisen aika. Nostimme ruokatavarat keittiön pöydälle ja tiskipöydälle. Siinä pöydällä oli mm. punaisia viinirypäleitä, joita koiramme rakastaa, sekä lihapullapaketti viinirypäleiden vieressä.
Minä repäisin viinirypälepussin auki. Ajattelin, että koira on kovin nälissään, mutta että tässä se saa ensihätiin, ja että se pärjää muutamalla viinirypäleellä siihen asti kunnes ehdin laittaa sille ruuan esille. Viinirypäleet eivät lihottaisi koiraa, niin niitä voin nyt antaa muutamia. Annoin viinirypäleitä yksitellen kädestä. Koira söi rypäleitä suorastaan ahmien. Vaimo touhusi keittiössä ja näki sivusta seuraten koiran "ruokkimisen". Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
Muutaman tunnin kuluttua otin koiran syliin. Puhuin sille, niin kuin pienelle lapselle puhutaan. Kehuin itseäni koiralle sanoen "hutten" olevan kiltti kun antoi viinirypäleitä vaikka koiramme on laihdutuskuurilla, eikä se saisi syödä muuta kuin eläinlääkärin määräämiä "kapuloita".
Vaimo kuuli minun puheen koiralle. Silloin hän sanoi ihmetellen: "Annoitko sinä viinirypäleitä koiralle?" Minä totesin, että kyllä, minä annoin viinirypäleitä. Silloin vaimo sanoi, että hän NÄKI, että minä annoin sille LIHAPULLIA ja että hän ihmetteli sitä koska minä olen kovin tiukkapipoinen siinä mitä tulee koiran ruokavalioon.
Olin kieltämällä kieltänyt vaimoa antamasta koiralle mitään ohi eläinlääkärin määräämän dieetin. Mutta nyt hän oli nähnyt minun antavan monta lihapullaa koiralle. Siksi hän oli ihmetellyt kovasti, mutta oli päättänyt olla huomauttamasta asiasta. Sitten vaimo sanoi:
"Olin aivan varma siitä, että sinä annoit koiralle lihapullia. Minähän näin sen kahden metrin etäisyydeltä. Mikäli tämä nyt olisi rikosasia, ja minä olisin nyt oikeudessa todistamassa silminnäkijänä, minä olisin sanonut näin: "Seisoi kahden metrin päässä syytetystä ja NÄIN kuinka hän antoi koiralle LIHAPULLIA!""
Tämän johdosta keskustelin vaimon kanssa yleisesti silminnäkijöiden todistusten luotettavuudesta oikeudessa.
Voimme siis kysyä: Näkeekö silminnäkijä aina oikein? Voiko silminnäkijöiden todistuksiin aina luottaa? Yleensä silminnäkijöiden todistuksia pidetään luotettavina. Onhan hän nähnyt omin silmin, niin se on sitten tosi. Nyt kuitenkin vaimoni oli nähnyt kahden metrin etäisyydeltä väärin. Hänen todistuksensa oikeudessa olisi siis ollut väärä, vaikka hän oli nähnyt kaiken selvästi hyvin läheltä.
Jos minut siis olisi tuomittu vaimon todistuksen perusteella lihapullien antamisesta koiralle, olisin tuomittu syyttömänä. Tämä pani meidät ajattelemaan oikeusturvaa mikäli oikeuden tuomari ja lautamiehet aina luottavat kovasti silminnäkijöiden todistuksiin. Onneksi oikeus kuitenkin vaatii aina useamman yhtäpitävän todistuksen, vai vaatiiko? Voidaanko joku syytetty tuomita yhden silminnäkijä todistajan todistuksen perusteella?
KUKA ON SYYLLINEN?
Nyt joku aika sitten tapahtui seuraavaa: Koiramme on kuollut vuosia sitten ja nyt meillä on iso valkoinen Kissa. Rakastamme Kissaamme yhtä paljon kuin rakastimme koiraamme.
Jokainen Kissoja vähänkin tunteva ihminen tietää, että Kissat jahtaavat kovasti kaikkia pikkulintuja. Usein joku Talitiainen joutuu kissan suuhun.
Heräsin aamulla uuteen päivään ja katsoin ulkoverantaan nähdäkseni onko Kissa tullut yöllisiltä metsästysreissuiltaan kotiin. Kissaa ei näkynyt. Huomasin verannan lattian maton olevan yhdestä kulmasta rytyssä ja joitakin linnun siiven sulkia lattialla. Kissa oli hyökännyt linnun päälle ja tietenkin syönyt sen.
Sitten huomasin, että siinä lattialla oli avoimesta seinänraosta otettua eristysmateriaalia muutama isompi pala. Päättelin, että koska palanen on iso, sen on Kissa repinyt siitä seinän peittämättömästä raosta. Ihmettelin mielessäni Kissan touhuja. Pidin itsestään selvänä, että Kissa on syyllinen.
Muutaman minuutin kuluttua Kissa tuli eteiseen ja vaimo päästi sen sisälle. Kissan päässä oli pieni eristepalanen, samanlainen palanen, joka on myös lattialla eteisessä. Tämä todisti minulle, että Kissa on ollut "rikospaikalla", ja että syyllinen on löytynyt. Otin Kissan syliin ja puhuin sille syyttävästi. Kissa ei tietenkään reagoinut mitenkään minun syyttelyyn.
Vaimo ei kuullut minun puhetta Kissalle, ja hyvä niin. Mutta heti kohta vaimo kertoi minulle, että linnut keräävät talven edellä eristysmateriaalia ja ovat repineet sitä seinänraosta. Vaimon mielestä linnut olivat syyllisiä. Ja minä olin syyttänyt Kissaa!
Kuka siis on syyllinen tähän "vakavaan rikokseen"? Kuka oli repinyt eristystä seinästä? Linnuilla oli motivaatiota repiä eristysmateriaalia seinästä. Mutta Kissa oli kuitenkin todistetusti ollut rikospaikalla "rikoksen" tekemisen aikana. Vai oliko? Lintujenkin läsnäolosta rikospaikalla oli selviä todisteita.